Ympäri Latviaa joukkoliikenteen voimin
Latvian matkaa ei oltu paljoa suunniteltu ennen maahan saapumista. Opaskirjoista ja verkkosivuilta olimme löytäneet muutaman kiinnostavan kohteen, joissa ajattelimme käydä. Itse matka painottui kuitenkin aivan toiselle puolelle maata pyrkiessämme seuraamaan hyvää säätä. Matkustusvälineinä saivat toimia linja-autot, junat, raitiovaunut ja muutaman kerran taksit. Joillekin matkoille ainoa tarjolla ollut kulkuneuvo olivat jalat.
Opaskirjat olivat todenneet, että Latviassa kannattaa turvautua pitkälti linja-autojärjestelmään, ellei halua matkustaa aivan Riikan ympäristöstä. Bussien pitäisi olla varmasti aikataulussa ja uudempia kuin junat. Pitkille matkoille valitsimme siis linja-autot. Liput voitiin ostaa joko ennakkoon linja-autoaseman kassalta tai sitten suoraan kuskilta. Ainoa etu kassalta ostamisessa oli se, että tilanne oli rauhallisempi ja muut matkustajat antoivat etuilla jonossa. Kassalta ostaessa painotetaan, että samalla ollaan varattu paikka bussissa, mutta se ei merkitse oikeasti mitään. Pisimmän matkan lippu maksoi 4,05 latia eli noin kuusi euroa ja sillä pääsi Riikasta pikavuorolla Liepajaan. Suuremmista kaupungeista olisi päässyt linja-autoilla vaikka Pariisiin, Rooman tai Dubliniin. Vain Kaliningradin bussia tuli kokeiltua.
Ensimmäistä kertaa, kun jonotimme linja-autoon, satunnaisen matkailijan näköinen mies heitti suoraan tavaransa bussin tavarasäilöön ja sulki luukun saman tien. Yleisesti ottaen ei ole tapana, että kuljettajaa vaivataan suuremmilla matkatavaroilla vaan matkustajat hoitavat tämän itse. Aluksi tämä tuntui hieman kummalliselta, mutta seuraavilla matkoilla tämä tuli jo luonnollisesti ja samalla tuli autettua muutamaa matkailijakollegaa. Ongelmia syntyi välillä siitä, että bussimallista riippuen tavaralokeron ovi on ero ja välillä lokerot olivat lukossa tai oven takaa paljastui ties mitä koneistoa.
Latvian bussit jakautuvat siis pikalinjoihin, tavallisiin linjoihin sekä paikallisbusseihin. Pikabussit kulkevat pitkälti pääteitä ja pysähtyvät muutamassa kaupungissa. Nämä tauot kuitenkin venyvät helposti vartista puoleen tuntiin. Tällä välin matkustajat ja kuljettavat poikkeavat kahvilla, jäätelöllä ja/tai tupakalla iästä ja sukupuolesta riippumatta. Latvialaiselle tällaiset pysähdykset ovat automaattisia, mutta turistina sitä lähinnä ihmetteli omalta paikaltaan. Tavallisilla linjoilla kuljetaan ehkä hieman huonommalla laitteistolla, ja matka kiertää hieman pienempiä paikkakuntia pysähtyen jokaisessa 5-15 minuutin ajaksi. Näillä linjoilla ei ole taetta, että kaikki tieosuudet olisivat päällystettyjä. Pikalinjoilla törmää korkeintaan huonokuntoiseen päällysteeseen.
Busseilla matkustamiseen löytyi pian kaksi sääntöä, jotka helpottivat matkan suunnittelua. Jos bussilla oli järkevä matkustaa tuntemattomaan paikkaan, se lähti aamulla. Ellei Riikaa lasketa mukaan, vaikutti siltä, että linja-autoja lähti hieman ennen puolta päivää ja tämän jälkeen vasta illalla. Toinen sääntö toteaa, että haluttiin bussilla mennä minne tahansa, kannattaa varautua vähintään kolmen tunnin matkaan. Kyseessä ei niinkään ole se, että bussi ajaisi niin hitaasti paikasta toiseen vaan se, että aikatauluun on otettu huomioon kymmenien minuuttien ja jopa tunnin pituinen aika tauoille kesken matkan. Kuldigasta Riikaan tullessa huomasin, että aikatauluun oli selkeästi varattu 10 minuuttia sille, että odotetaan kahden junan kulkemista tien ohitse Jurmalan viimeisen rautatieaseman kohdalla. Tämä kuvaa yleisesti hyvin tapaa, jolla eri liikennevälineet eivät juuri ole käyttäneet vaivaa siihen, että matkustajat pääsisivät mahdollisimman helposti liikkumaan ympäri maata vaan jokainen yhteys on täysin eristyksissä toisista.
Latvia toimitti neuvostoaikoina käytännössä kaikki junavaunut ja polkupyörän ketjut koko maahan. Tällainen lähtöasetelma antaisi olettaa, että maan rautatiejärjestelmä tai ainakin junien vaunut olisivat kunnossa. Kyllähän ne olivatkin - dieseljunilla Riikasta itään paikallisjunan penkit olivat nahkaiset ja sähköjunilla Jurmalan suuntaan penkit olivat puuta. Liput piti ostaa etukäteen ja junissa kierteli pari lipun tarkastajaa, jotka leimasivat kaikki liput käsileimasimella. Asemien kohdalla kuului aina kuulutus, jossa kerrottiin nykyinen sekä seuraava asema - käytäntö oli sinänsä hyödyllinen, että kuulutuksesta ei koskaan ollut aivan varma, mistä asemasta oli kyse. Lippujen hinnat nousivat korkeimmillaan kahteen tai kolmeen latiin eli hinnat jäivät alle viiden euron.
Ensimmäisellä junamatkalla apua tarjosi nuori venäläismies, joka matkan varrella esitteli innoissaan Siguldan keinotekoisen kelkkailuradan. Viimeisellä junamatkalla ohikulkija jäi junan alle ja juna matkaa saman tien matkaa, kun ambulanssi oli tullut paikalle. Suurin osa matkustajista katselivat loukkaantunutta kuin TV:sta, yksi huuteli ohjeita ikkunasta, sillä junan ovet olivat lukossa eikä hän päässyt auttamaan. Jotkut olivat kauhuissaan, mutta halusivat vain katsoa. Me istuimme paikallamme ja ihmettelimme matkustajien reaktiota.
Lyhyesti: Latviassa pääsee kulkemaan hyvin julkisella liikenteellä, kunhan muistaa, että jokainen vähän pidempi matka vie luultavasti lopun päivää, mikäli ei tunne aluetta, jonne on menossa. Turisti-informaatioita myöten ihmeteltiin, että meillä ei ollut mukana omaa autoa tai edes polkupyörää. Yleisesti voisi suositella, että jokin oma kulkuneuvo olisi mukana, jos haluaa kulkea rauhassa ympäri maata ja nähdä hieman kaupunkien ulkopuolella olevia nähtävyyksiä. Linja-automatkailun suuria etuja kuitenkin oli se, että tuli nähtyä sellaisia paikkoja, joita ei olisi muuten ehtinyt käydä katsomassa tai jotka olisi ohittanut autolla kulkiessa paremman tien toivossa.